Kiina ei päästänytkään minua helpolla. Riekuin koko lauantain auringonpaisteessa suomalaisen opiskelukaverini kanssa, minkä seurauksena, kaksitoista tuntia ennen koneen lähtöä, kuume nousi ja olo oli kurja. Selvisin kuitenkin aamukolmen aikoihin taksiin, joka vei minut Pekingin halki lentokentälle. Tässä vaiheessa ajattelin, että mikään ei voi enää mennä pieleen: Jonotin tyytyväisenä pisteelle, johon jättäisin ruumaan menevät matkalaukkuni. Mieli oli hieman haikea mutta helpottunut. Vuoroni koittaessa minulle kuitenkin ilmoitettiin, että matkalippuni oli mitätöity. Kuumehouruinen kuluttajansuoja-minä alkoi vaatia tilanteen korjaamista, mutta lentoyhtiön edustajat eivät olleet yhteistyöhaluisia. Jouduin operoimaan lentokentän heikon internet-yhteyden varassa ja olemaan yhteydessä Suomeen uuden matkalipun toivossa. Ei tulosta. Lopulta, noin neljän tunnin hermoilun ja lähes-itkemisen jälkeen, raahauduin Finnairin tiskille, ostin lähes tuhannen euron paluulipun ja pääsin matkaan. Vaikka olin uupunut, nälkäinen ja sairas, pieniä toivonpilkahduksia alkoi syntyä siinä vaiheessa kun aloin kuulla suomen kieltä ympäriltäni.

--

Paluusta on nyt kulunut lähes viikko – ja olen pääasiassa hymyillyt koko tämän ajan. Suihkuvesi on ollut lämmintä, koska kaasu tai sähkö ei ole loppunut. Jos minua on janottanut, kaupan sijasta olen käynyt keittiön vesihanalla. Yöt olen nukkunut raukeasti, koska ulkona on hiljaista ja autoilijat tööttäävät harkiten. Suomalaiset kämppäkaverini, joita en tunne kovin hyvin, ovat varmasti noteeranneet paluuni, mutta he eivät ole sanoneet mitään – ja se on täydellisen okei, koska Pekingissä kanadalaiskämppikseni ei sietänyt hiljaisuutta. In sum, tykkään tästä maasta entistä enemmän.